Kirjoittaja: Joanna Kalalahti

KIVI-hankkeen kirjallisuuskatsausta tehdessä vastaan on tullut paljon uutta, mielenkiintoista ja havahduttavaakin tietoa. Yksi tällainen aihe on katastrofimyytit.

Erilaiset katastrofit ja kriisit ovat esimerkkejä vakavista häiriötilanteista. Niihin liittyy monia myyttejä, jotka elävät yhä vahvoina, vaikka ne olisi todettu harhaanjohtaviksi jo vuosikymmeniä sitten (esim. Quarantelli & Dynes 1972; Wenger et al. 1975). Myös uudemman tutkimuksen mukaan katastrofimyytit elävät ja voivat hyvin.

Toisin kuin katastrofimyytit antavat ymmärtää, paniikkikäyttäytyminen ja ryöstely eivät ole yleisiä katastrofitilanteissa, vaan ilmenevät lähinnä tietyissä erityistilanteissa (esim. paniikki voi syntyä välittömän uhkan vaikutuksesta suljetussa tilassa, josta on vain yksi ulospääsy). Kansalaiset eivät myöskään ole katastrofitilanteissa toimintakyvyttömiä.

Kuva: Mattd523, Panic Streets Aerial View, CC BY 3.0

Vuonna 1980 Yhdysvalloissa toteutetussa tutkimuksessa (Wenger, Faupel & James 1980) havaittiin, että pelastustöihin osallistuvista viranomaisista 51 % uskoi paniikkimyyttiin ja 76 % ryöstelyyn (Drabek 1996). Katastrofimyytit näkyivät myös jossain määrin ruotsalaisten ja brittiläisten viranomaisten (muun muassa poliisien ja pelastustoimen työntekijöiden) käsityksissä; hekin olettivat syntyvän laajamittaista paniikkia ja epäjärjestystä, kuten ryöstelyä ja mellakointia. Kannatusta sai kuitenkin näkemys ihmisten kyvystä toimia järkevästi, vaikka samalla uskottiin toimintamalleihin, jotka olivat ristiriidassa tämän näkemyksen kanssa ja perustuivat katastrofimyytteihin (esim. oletetun paniikin rauhoittaminen). Katastrofitilanteiden hoitoon osallistuvien ammattilaisten uskomukset myytteihin eivät ole niin vahvoja, kuin kansalaisilla — kouluttautuminen pelastus- ja järjestyksenvalvontatehtäviin näytti vähentävän uskomista myytteihin. (Drury, Novelli & Scott 2013.) Myös japanilaistutkimuksessa tuli esiin, että myytit elävät kansalaisten käsityksissä (Nogami & Yoshida 2014).

Ruggiero & Vos (2015) tuovat esiin myös CBRN-terrorismin eli kemiallisen, biologisen, säteilyyn ja ydinhyökkäykseen liittyvän katastrofin erityislaadun. He korostavat, että sitä on hankalampi hahmottaa ja se saattaa aiheuttaa enemmän huolta myös niille, jotka eivät ole vahingoittuneet iskussa. Tiedon välittäminen huolen vähentämiseksi on siksi erittäin tärkeää.

Mahdollisia syitä katastrofimyyttien pinttyneisyyteen on pohdittu. Yhtenä myyttejä ylläpitävänä tekijänä on nähty populaarikulttuuri. Katastrofielokuvista ovat tuttuja kohtaukset, jossa ihmiset säntäilevät kirkuen ympäriinsä, tai toisaalta kyhjöttävät peloissaan paikallaan, odottaen pelastajia paikalle. Japanilaistutkijat arvelivat, että ihmisten mieleen on pidemmän ajan kuluessa syöpynyt kuva paniikinomaisesta toiminnasta katastrofitilanteissa esimerkiksi elokuvien ja muun fiktion kautta (Nogami & Yoshida 2014). Toisaalta myös viranomaisten kontrolloivat ja kansalaisten roolia vähättelevät toimintatavat saattavat luoda väärää kuvaa. (Helsloot & Ruitenberg 2004; Tierney, Bevc & Kuligowski 2006.)

Median rooli näyttää olevan myös varsin voimakas. Esimerkiksi vuonna 2005 hurrikaani Katrinan yhteydessä medialla on nähty olevan varsin iso rooli sellaisen kuvan luomisessa, että katastrofialue oli kuin sotatoimialue, jonne ei kannata mennä, jos ei halua tulla ryöstetyksi tai kohdata väkivaltaa. (Tierney, Bevc & Kuligowski 2006.)

Katastrofimyyteillä voi olla varsin haitallisia seurauksia. Ne voivat — ja niin arveltiin käyneen hurrikaani Katrinankin tapauksessa — estää pelastustyöntekijöitä menemästä paikalle, tai pelastustoimista päättävät viranomaiset saattavat pahimmillaan tehdä päätöksiä pohjautuen virheelliseen tietoon. Esimerkiksi priorisointia tehtiin pelastustöiden kustannuksella, kun resursseja päätettiin kohdentaa järjestyksen ylläpitoon New Orleansissa. Spekulaatioita on esitetty siitä, olisiko useampi pelastunut, jos olisi toimittu toisin? (Tierney, Bevc & Kuligowski 2006.)

Lievempiä, mutta yhtä lailla haitallisia (ja myyttejä ylläpitäviä) seurauksia on kansalaisten roolin vähättelyllä. Isoissa onnettomuuksissa — tai laajalle ja moneen pisteeseen levinneissä katastrofeissa — on todettu, että tilanneorganisaation perustaminen ja organisoituminen vaatii oman aikansa, mikä saattaa viivästyttää pelastajien ja muiden viranomaisten pääsyä tapahtumapaikalle. On havaittu, että viranomaisten saapuessa, onnettomuuksista selvinneet ja sivulliset ovat jo tehneet varsin merkittävän työn auttaessaan vahingoittuneita (Helsloot & Ruitenberg 2004.) Näistä tapahtumista ei usein uutisoida, koska ne eivät ole uutisina läheskään niin kiinnostavia (Drury, Novelli & Scott 2013; Tierney, Bevc & Kuligowski 2006).

Voidaan toki spekuloida, miten se vaikuttaisi kansalaisten viranomaisiin kohdistuvaan luottamukseen, jos pidetään kovaa ääntä siitä, että kansalaiset kykenevät itse hoitamaan pelastajien tehtäviä. Kansalaisia ei ehkä haluta liikaa rohkaista ottamaan tilannetta omiin käsiinsä ja leikkimään sankaria. Toisaalta useissa eri katastrofi- ja onnettomuustilanteissa on havaittu, että ihmisillä on pääsääntöisesti luontainen taipumus auttaa (Dynes 1994), ja siitä löytyy lukuisia konkreettisia esimerkkejä kirjallisuudesta (esim. Glass 2001; Helsloot & Ruitenberg 2004; Shaw 2001). Näin ollen ihmiset siis auttavat toisiaan joka tapauksessa, rohkaistiin siihen tai ei. On päivänselvää, että viranomaisten roolia ei pidä vähätellä — rivikansalainen ei tietenkään pysty auttamaan pahiten loukkaantuneita eikä hoitamaan hankalimpia tilanteita.

Kansalaiset ja katastrofitilanteissa tyypilliset, positiiviset toimintamallit kannattaisi ehdottomasti nähdä viranomaisten toimintakykyä vahvistavana lisäresurssina. Kuten mainittu, ihmiset luultavasti toimivat epäitsekkäästi ja auttavat muita katastrofitilanteessa luonnostaan, mutta missä määrin suomalaisviranomaiset ovat tietoisia katastrofimyyttien olemassaolosta? Tietävätkö he, miten ihmiset tilanteissa toimivat? Tätä olisi varsin mielenkiintoista selvittää, samoin kuin sitä, missä määrin kansalaiset nähdään lisäresurssina.

Kansalaisten katastrofikäyttäytymisen ymmärtäminen voi tehostaa pelastustöitä. Yksi esimerkki löytyy poliisin toimintaa koskevasta yhdysvaltalaistutkimuksesta, jossa katastrofia jäsennetään kolmen eri vaiheen kautta. Jokaisessa vaiheessa kansalaisilla nähdään olevan erilaisia tarpeita ja toimintamalleja. Kun eri vaiheisiin valittiin siihen kytkeytyviä tarpeita tukeva poliisitoiminnan tyyli, tilanteet saatiin hoidettua hyvin. Jos valittu tyyli oli vääränlainen tarpeisiin nähden, tilanteiden hoito hankaloitui ja pahimmassa tapauksessa — kuten hurrikaani Katrinan ollessa kyseessä — tilanne eteni suorastaan äärimmäisen pahaksi. (Bonkiewicz & Ruback 2012; Bonkiewicz & Ruback 2010.)

Yle esimerkiksi uutisoi 8.8.2017 kolmesta samanaikaisesta korkeariskisiin onnettomuuksiin liittyvää pelastustehtävästä Helsingissä, jolloin resurssit olivat tiukilla. Vararesursseja toki oli käytettävissä, mutta vakavassa kriittisen infrastruktuurin häiriötilanteessa resurssit olisivat erittäin kuormittuneita. Tällöin kaikki saatavilla olevat lisäresurssit ovat taatusti olennaisen tärkeitä.

Lähteet

Bonkiewicz, L. & Ruback, R.B. 2012. The Role of the Police in Evacuations: Responding to the Social Impact of a Disaster. Policy Quarterly 15 (2), 137–156.

Bonkiewicz, L. & Ruback, R.B. 2010. Policing Iowa’s Katrina: Law Enforcement Rseponse in Flood Disasters. Policing 4 (4), 373–384.

Constable, M. 2008. Disaster mythology: looting in New Orleans. Disaster Prevention and Management: An International Journal 17 (4), 519–525.

Drabek, T.E. 1996. Social Dimensions of Disaster: Instructor Guide. Emergency Management Institute. Federal Emergency Management Agency.

Drury, J., Novelli, D. & Scott, C. 2013. Psychological disaster myths in the perception and management of mass emergencies. Journal of Applied Social Psychology 43 (11), 2259–2270.

Dynes, R.R. 1994. Community Emergency Planning: False Assumptions and Inappropriate Analogies. International Journal of Mass Emergencies and Disasters 12 (2), 141-152.

Glass, T.A. 2001. Understanding Public Response to Disasters. Public Health Reports 116, 69–73.

Helsloot, I. & Ruitenberg, A. 2004. Citizen Response to Disasters: a Survey of Literature and Some Practical Implications. Journal of Contingencies and Crisis Management 12 (3), 98–111.

Nironen, S. 2017. Kolme samanaikaista onnettomuutta veti Helsingin pelastuslaitoksen äärirajoille — ”Yhtään omaa autoa ei ollut vapaana”. Yle Uutiset. https://yle.fi/uutiset/3-9763855

Nogami, T. 2014. Disaster myths after the Great East Japan Disaster and the effects of information sources on belief in such myths. Disasters 38 (S2), S190–S205

Quarantelli, E.L. & Dynes, R. 1972. When disaster strikes (it isn’t much like what you’ve heard and read about). Psychology Today 5, 66–70.

Ruggiero, A. & Vos, M. 2015. Communication Challenges in CBRN Terrorism Crises: Expert Perceptions. Journal of Contingencies and Crisis Management 23 (3), 138–148.

Shaw, R. 2001. Don’t panic: behaviour in major incidents. Disaster Prevention and Management 10 (1), 5–10.

Tierney, K., Bevc, C. & Kuligowski, E. 2006. Metaphors Matter: Disaster Myths, Media Frames, and Their Consequences in Hurricane Katrina. The ANNALS of the American Academy of Political and Social Science 604, 57–81.

Wenger, D.E., Dykes, J.D., Sebok, T.D. & Neff, J.L. 1975. It’s a matter of myths: An empirical examination of individual insights into disaster response. Mass Emergencies 1, 33-46.

Wenger, D.E., Faupel, C.E. & James, T.F. 1980. Disaster Beliefs and Emergency Planning. Newark, Delaware: Disaster Research Project, University of Delaware.