Kriittisen infrastruktuurin haavoittuvuus ja viranomaisten toimintakyky – KIVI

Turvallisuus ja tietämisen rajat

by

Kirjoittajat: Ossi Heino ja Joanna Kalalahti

Julkaisimme hiljattain tutkimusartikkelin otsikolla ”Critical Infrastructures: The Operational Environment in Cases of Severe Disruption”. Paperissa pureskeltiin sitä, miten järjestelmien keskinäisriippuvuus sekä ihmisen tahallisen haitanteon uhka voivat olla eteen avautuvassa tilanteessa elimellisiä, kokonaistilanteen luonnetta määritteleviä elementtejä. Tämän teeman taustoihin sukelletaan myös tässä blogikirjoituksessa, jossa käsitellään lyhyesti ei-tietämistä osana viranomaisten ja muiden avaintoimijoiden ongelmanratkaisutaitoja ja toimintakykyä – kokonaisturvallisuuden tuottamisen perusyksiköitä.

Keskinäisriippuvuudet rajoittavat tietämisen mahdollisuuksia

Kun järjestelmät kytkeytyvät eri tavoin toisiinsa, näiden muodostaman kokonaisuuden kompleksisuus kasvaa. Saavutettavien etujen rinnalla se tuo mukanaan paitsi määrällisesti myös laadullisesti uusia haavoittuvuuksia. Keskinäisriippuvuudet voimistavat järjestelmien saumakohtiin ja yhteensovitteisuuksiin kätkeytyviä heikkouksia. Kriisiksi äityvää tilannetta ei siten tarvitse aiheuttaa ulkopuolinen jättimäinen shokki, vaan systeemin rakenteissa piilevien haavoittuvuuksien otollinen asemoituminen. Komponenttitason häiriö saattaa laukaista epälineaaristen etenemispolkujen sarjan, jossa seurausten mittakaavat eivät vastaa alkuperäisen häiriötilanteen mittakaavoja. Oman sävynsä tähän kuvioon tuo tieto ihmisen tahallisen haitanteon mahdollisuudesta, joka muuttaa jyrkästi uhan luonnetta ja kyseenalaistaa vakiintuneita puolustusmekanismeja.

Jos keskinäisriippuvuuksien idea pitäisi kiteyttää yhteen viestiin, olisi sanoma ehdottomasti se, että emme tiedä emmekä voi tietää kaikkea. Väite tuntuu itsestään selvältä ja suorastaan kliseeltä, mutta siitä huolimatta se hämmästyttävän harvoin konkretisoituu toimintoja ohjaavaksi pääsäännöksi. Kriisinhallinnan pitkän linjan tutkija Arjen Boinin toimittamassa kirjassa Crisis Management (2008) kuvaillaan vähäisen todennäköisyyden mutta toteutuessaan merkittäviä seurauksia tuottavien tilanteiden ominaisuuksia. Siinä esille nostetaan kompleksisuus, kaoottisuus ja epäselvyys keskeisinä tilanteissa vallitsevina erityispiirteinä. Yhtenä kompleksisuuden ilmenemismuotona on epätieto vaikutusten kurottautumisesta; erilaisia tekijöitä ja niiden vuorovaikutussuhteita tuntuu yksinkertaisesti olevan liikaa. Kaoottisuuden voisi tulkita vaikkapa niin, että toimijalla käytössään olevat ratkaisukeinot eivät tunnu vastaavan niitä ratkaisukeinoja, joita tilanne näyttäisi edellyttävän. Epäselvyys puolestaan viittaa kouriintuntuvaan vaikeuteen saada sopivia annoksia luotettavaa tietoa uhan olemuksesta tai tilanteen etenemisen ennusmerkeistä.


Kuva: Pixabay

Asiantuntijan tietäminen on sidonnaista ja siksi rajallista

Oli tilanne kuinka haastava tahansa, Suomen kaltaisissa maissa viranomaisilta ja muilta avaintoimijoilta odotetaan tehokkaita vasteita ja kykyä tarjota luvattua turvallisuutta. Kun tilanteessa vallitsee edellä esitettyjä elementtejä, kysytään toimijoilta taitoja tilanteen erityisluonteisuuden tunnistamiseksi, kykyä improvisoida, edellytyksiä muodostaa jaettua ymmärrystä tapahtumien luonteesta ja tarvittavista toimenpiteistä sekä oivallusta kehittää tilanteen edellyttämiä tehtävärooleja. Kyse on käsikirjoituksen kirjoittamisesta siinä hetkessä, tapahtumien vaatimusten ja ominaispiirteiden ehdoilla. Se on ongelmanratkaisua, joka ei nojaudu pelkästään ennalta määriteltyjen askelmerkkien säntilliseen noudattamiseen ja rutiinisuoritteiden toistamiseen. Se on taitoa, jossa asiantuntijan tietäminen hedelmällisesti yhdistyy ymmärrykseen tilanteessa vallitsevasta tietämättömyydestä.

Tätä taitoa voi Crawfordin ja kumppaneiden (2005) tapaan tarkastella adaptiivisen asiantuntijuuden käsitteen kautta. Adaptiivinen asiantuntijuus viittaa toimijan pyrkimykseen ponnistella omilla äärirajoillaan, esimerkiksi venyttäytyen koko ajan kohti oman tietämisen rajoja. Tällä tavoin kasvaa oman tieto- ja osaamisperustan hartiat – syntyy liikkumavaraa oman asiantuntijuuden ratkaisukoneistoon. Lisäksi adaptiiviseen asiantuntijuuteen liittyy paitsi herkkyys havaita tilanteen erityispiirteet ja vaatimukset myös orientaatio sen tunnistamiseen, milloin rutiinitilanteissa toimiviksi osoittautuneet säännöt ja periaatteet eivät sovellu käsillä olevaan ongelmaan. Se on kykyä suhteuttaa omaa tietämistään edessä avautuvan ongelman vaatimuksiin.

Viheliäisyys piilee siinä, että ne ongelmat, joiden ratkaisemiseen asiantuntija on kouluttautunut, eivät välttämättä ole juuri niitä ongelmia, joita tällaisessa tilanteessa olisi ensiarvoisen tärkeää ratkaista. Asiantuntijana kehittyminen edellyttää tiettyjen tietoperustojen vankkaa omaksumista sekä kykyä soveltaa niitä käytännön ongelmanratkaisutilanteisiin. On kuitenkin tarpeen ymmärtää, että asiantuntijuuden kehittyminen on aina tiettyjen rakenteiden rajoittamaa ja tiettyihin tietämisen tapoihin sidottua, tyypillisesti niin kutsuttua rutiiniasiantuntijuutta. Tällaisten rakenteiden ja tapojen muodostamien rajoitteiden yli on hankalaa kurottaa. Sen mahdollistavaa adaptiivista asiantuntijuutta on kuitenkin paitsi mahdollista myös tärkeää vahvistaa.


Kuva: Pixabay

Lopuksi

Nykyisin paljon huomiota saaneet hybridiuhat ja informaatiovaikuttaminen ovat osa sitä menetelmäkirjoa, jonka myötä tietämisen ja ei-tietämisen, laillisen ja laittoman tai osallistumisen ja ei-osallistumisen väliset rajat hämärtyvät. Voisiko olla niin, että aikamme vakavimmat uhat ja haavoittuvuudet kätkeytyvätkin suhtautumiseemme oman tietämisemme rajoja ja sidonnaisuutta kohtaan? Olemme joka tapauksessa erilaisten systeemisten rakenteiden ympäröimiä, ja näihin rakenteisiin kytkeytyy omat relevantin tietämisen tavat. Olisi ällistyttävää, jos tärkeimmät turvallisuusongelmat suostuisivat pysyttelemään tietämisemme rajojen sisäpuolella. Niinpä sen varaan ei kannattaisi ihan liikaa rakentaa.

Kirjallisuutta:

Boin, A. (Ed.) 2008. Crisis Management. Sage: London.

Crawford, V.M., Schalger, M., Toyama, Y., Riel, M. & Vahey, P. 2005. Characterizing adaptive expertise in science teaching. Report on a laboratory study of teacher reasoning. American Educational Research Association Annual Conference 11.–15.4.2005, Montreal, Canada.

Heino, O., Takala, A., Jukairainen, P., Kalalahti, J., Kekki, T., Verho, P. 2019. Critical Infrastructures: The Operational Environment in Cases of Severe Disruption. Sustainability, 11(3). Ladattavissa: https://www.mdpi.com/2071-1050/11/3/838

Koulutuskonseptissa tavoitellaan skaalautuvuutta ja kykyä varautua uudentyyppisiin kriiseihin

by

Kirjoittaja: Joanna Kalalahti

Alunperin poliisi- ja pelastusviranomaisten toimintakyvyn arviointiin ja valmiuskoulutukseen oli tarkoitus kehittää KIVI-hankkeessa simulaatiomenetelmä, mutta hankkeen edetessä ajatusta kehitettävästä välineestä on laajennettu koulutuskonseptin suuntaan. Konsepti sisältää paitsi simulaatiomenetelmän, myös muita, erilaisin opetusmuodoin toteutettavissa olevia, erilaajuisia ja toisiinsa kytkeytyviä moduuleita. Näin kehitettävä väline palvelee laajemmin eri kohderyhmiä (peruskoulutus, päällystökoulutus ja täydennyskoulutus). Tavoitteena on, että konsepti olisi myös integroitavissa erilaisiin toimintaympäristöihin sekä käytössä oleviin järjestelmiin ja välineisiin.

paallystokoulutus_nayttokoe


Kuva: Poliisiammattikorkeakoulu

Koulutuskonseptin kehittämistyössä perustan muodostavat huolellisesti määritellyt oppimis- ja osaamistavoitteet. Niiden määrittelyn tueksi on toteutettu kirjallisuuskatsauksia, käyty läpi nykyisiä opetussuunnitelmia, keskusteltu niin opettajien kuin opiskelijoidenkin kanssa sekä kerätty aineistoa laajoista valmiusharjoituksista. Syksyn 2018 aikana on tarkoitus toteuttaa vielä asiantuntijahaastatteluja.

Erilaisten osaamistavoitteiden saavuttamista palvelemaan valitaan parhaiten sopivat menetelmät. Ne voivat vaihdella verkko-opintoina toteutettavista itseopiskelupaketeista tai luentomuotoisesta lähiopetuksesta aina pienimuotoisiin harjoitustehtäviin, työpöytäsimulaatioihin ja laajoihin simulaatioharjoituksiin. Harjoitusten pohjaksi kehitetään kriittisen infrastruktuurin vakavia häiriötilanteita ilmentäviä skenaariokuvauksia, jotka laaditaan ja yhdistetään osaamistavoitteisiin erilaisia hyväksi havaittuja suunnittelumenetelmiä hyödyntäen. Opetuksen tueksi tuotetaan myös oppimateriaaleja ja erilaisia monimediaisia sisältöjä.

Konseptin kehittämisessä hyödynnetään ajantasaista tutkimustietoa mm. oppimisesta, simulaatiopedagogiikasta sekä varautumiskoulutuksista. Erityisen kiinnostuneita olemme kriittisen infrastruktuurin vakavan häiriötilanteen synnyttämistä poikkeuksellisista olosuhteista. Muuttunut toiminnan logiikka aiheuttaa yllätyksiä sellaisiin perusolettamuksiin, joiden suhteen ei normaaliolosuhteissa vallitse epäselvyyttä. Näin ollen merkittävään rooliin kohonnee kyky jälkibyrokraattiseen toimintaan. Se kulminoituu ymmärrykseen tilanteen muuttuneesta dynamiikasta verrattuna normaaliin, ja ilmenee joustavana ja improvisoivana toimintatapana. Tutkimustiedon perusteella voidaan todeta, että perinteisen varautumiskoulutuksen lisäksi ja sitä täydentämään tarvitaan uudentyyppisiin kriiseihin paremmin vastaavaa, resilienssiä ja joustavuutta kasvattavaa harjoittelua (ks. esim. Boin, Kofman-Bos & Overdijk 2008, 387-388).

Koulutuskonseptia on pilotoitu jo poliisin päällystökoulutuksessa, ja pilotointia on tarkoitus laajentaa ja jatkaa edelleen KIVI-hankkeen aikana. Lopullisessa muodossaan tuotettava konsepti sisältää ”käyttöohjeen” materiaalien ja harjoitusten hyödyntämiseksi, opiskelumoduulien kokoamiseksi sekä niiden muokkaamiseksi, laajentamiseksi ja päivittämiseksi.

Lähde:

Boin, A., Kofman-Bos, C. & Overdijk, W. 2004. Crisis simulations: Exploring tomorrow’s vulnerabilities and threats. Simulation & Gaming 35(3), 378-393.